Olen tässä viikolla koettanut taas miettiä, mihin oikeastaan haluan kuulua, noin niinkuin maantieteellisesti. Pikkuhiljaa alkaa hahmottua, että olen ehkä saattanut tehdä asiasta itselleni 'ihan vähän' turhan hankalan. Juuri siksihän minä asun nimenomaan tässä, kävelyetäisyydellä mm. Helsingistä ja Tampereesta (ja jos niikseen sattuu, vaikka Oulusta, Turusta ja Jyväskylästäkin), jotta kiinteä fyysinen sijainti - siis kyvyttömyys olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa - ei aiheuta ylitsepääsemättömiä ongelmia.
Olen oikeasti suorastaan hävyttömän tyytyväinen nykyiseen asuinpaikkaani, ja löytänyt sekä löytämässä mielekästä tekemistä ja sosiaalista elämää myös asuinpaikkakunnaltani. Samalla kuitenkin tiedostan yhä kirkkaammin, että sitä elämää on muuallakin. Mielenkiintoisia ihmisiä, joihin haluan tutustua, omanlaisiani töitä, jotka kiinnostavat, vahvoja sosiaalisia verkostoja, joiden osaksi voin kuvitella itseni, ja tiedän, että kaikki tuo on mahdollista.
Aiemmin en ole ollut kotoisin oikein mistään. Olen asunut moniaalla useinkaan tuntematta olevani todella kotona. Olen ollut juureton yksilö, jonka kasvu on ollut heikkoa; ihminen, jonka juuret on revitty rikki, ja joka ei löydä niille uutta kasvualustaa. Nyt on toisin. Olen löytänyt sopivia ravinteita, kasvattanut itselleni sitkeän rungon, joka taipuu, muttei taitu, ja vahvat juuret, jotka pitävät pystyssä. Se ei toki ole tapahtunut yksin, vaan ihmiset, jotka ovat kulkeneet rinnallani, ovat siinä suuresti auttaneet.
Erona entiseen on, että jos vain haluan, nyt voin kerätä juuret mukaani, lähteä, ja asettua uudelleen. Kun tiedän tämän, en ole sidottu paikkaan. Olen tukevasti läsnä siellä, missä kulloinkin olen, mutta voin myös vaihtaa toisaalle, hetkellisesti tai pitkällisesti. Tilallinen itseymmärrykseni on liikkuva, vapaa. Olen siis vapaa kuin taivaan... puu? Entti? :-D
Tämä on ehkä liiallisesti sanottu, mutta ainakin juuri nyt tuntuu siltä, että olen enimmäkseen lakannut häpeämästä omaa heikkouttani, omaa menneisyyttäni, ja omaa kykenemättömyyttäni, ja löytänyt sekä löytämässä oman vahvuuteni, omanlaisen nykyisyyteni, ja omat vahvuuteni. Tiedän, että selviydyn kunnialla niistä haasteista, joita elämä tielleni asettaa - ja joihin itsekin hakeudun - tai jos en selviydy, jään ainakin pinnalle, koska puu kelluu. Ja kun ne juuret kulkevat mukana, voin asettua taas uudelleen, kun tulva laskee.
Juuri nyt nämä ajatukset ovat olleet akuutteja, koska kävin maanantaina Helsingissä työhaastattelussa, enkä ole aivan varma, miten siihen pitäisi suhtautua. Koska molemmissa vaihtoehdoissa on hyvät puolensa, tullaan taas siihen, että kaikkea ei voi saada, ei ainakaan samanaikaisesti. Joko pääsen keväällä kulkemaan Helsinkiin kiinnostaviin (ja palkallisiin) töihin, tai sitten ehdin vielä kevään ajan paremmin opiskella ja tehdä jotain muutakin mielekästä paikallisesti.
Huomasin samalla aiempaa selvemmin, että pidän Helsingistä enemmän kuin olen tiennyt. Taidan olla nykyään kykenevämpi kokemaan senkin sosiaalisesti hallittavan kokoisena kylänä, jos kohta Suomen pääkaupunkimaisimpana sellaisena. Asuinpaikkana se on itseltäni vielä kokeilematta. Sanalla sanoen, aikaisemmin olen pelännyt, että minähän hukkuisin (sosiaalisesti) Helsingin kokoisessa kaupungissa. Nyt en enää pelkää. Nyt tiedän, että autuaita ovat puupäät, sillä he kelluvat. ;-)
Tämä oli jostain syystä pienenä ihan suosikkibiisejäni, nyt liikuin samoilla kulmin:
On se vaan hyvä.
