Kun vuosi sitten aloitin tämän blogin, en tietysti ennalta tiennyt, mistä kaikesta täällä kirjoittaisin. En liiaksi halunnutkaan suunnitella asiaa etukäteen, vaikka joitain ajatuksia minulla toki oli. Etenkään en aavistanut sitä, kuinka paljon tämän kautta olen saanut. Olen antanut jotain itsestäni, mutta tuntuu, että olen saanut paljon enemmän.

Olen samalla löytänyt itsestäni sellaisia puolia, joita en ehkä ole yhtä vahvasti kaikkina aikoina uskaltanut ilmaista, tai yksinkertaisesti vain ollut valmis samalla varmuudella tuomaan esille. Kirjoitusten tagit kertovat jotain siitä, minkälaisia. Tänään olen lisännyt tagien joukkoon kaipauksen, joka päätyi tagien määrällä mitattuna saman tien kärkeen.

Koska juuri pääsin toteamasta, että blogi on kirjoittajansa näköinen, lienee tästä syytä päätellä, että jotain minä selvästikin kaipaan. Blogini läpi polveilee kaipauksen punainen lanka, joka kertonee yhden version siitä, mitä. :-)

Tarkkanäköisenä lukijana olet tietysti saattanut tämän huomatakin, jo ennen kuin olen sen näin selvästi itselleni viitsinyt myöntää. No, rehellisesti voin sanoa, ettei tämä nyt ihan täytenä yllätyksenä minulle itsellenikään ole tullut...

Ensimmäisen blogimerkintäni jo päätin kysymällä, mitä elämältä varsinaisesti enää kaipaisin, ja tämä blogi on alusta lähtien ollut yhdenlainen yritys löytää tuohon kysymykseen mielekkäitä vastauksia. Ilokseni voin todeta, että niitä on myös löytynyt.

(Nyttemmin muuten olen jo eräänlaisen sinfoniankin 'säveltänyt' - sellaisen, johon minun taipumukseni musiikkia paremmin sopivat.)

*

Teeman kunniaksi soitettakoon otsikonmukainen kappale. Tunnelmaltaan kaipausta kuvaamaan olisi tietysti paremminkin sopivia (ja täällä juuri nyt soivia) kappaleita, niitä ehkä blogissakin taas myöhemmin, mutta nyt soikoon kaikesta huolimatta tämä. Oikeastikin olen sitä mieltä, että kaipaus on sanana rakkautta kauniimpi.

"Jos sais kerran reissullansa rakkaudesta ruikuttaa", tällaista siitä ilmeisesti tulisi: